maanantai 28. helmikuuta 2011
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
Ilmoitusluontoista asiaa
Jätin kortin Helsingistä lähtevän lähijuna A:n kyytiin. Toivottavasti se ilahduttaa, jotakuta matkalaista!
lauantai 26. helmikuuta 2011
Ilmoitusluontoista asiaa
Kirjastoreissullani Helsingin Kalliossa jätin korttini yhdelle lempiosastoistani.
perjantai 25. helmikuuta 2011
Ensimmäinen palautunut kortti! Sydämeni pakahtuu onnesta!
Tämän kortin oli löytänyt ja lähettänyt takaisin minulle joku selkeästi romantiikkaan taipuvainen ihminen. Minä kiitän kauniisti.
torstai 24. helmikuuta 2011
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
Tehtyjä kortteja, osa I.
Tein kortteja ja jätin niitä julkisille paikoille. Jos löysit kortin, niin laitathan sen eteenpäin? Ylimmässä kortissa yksi unelmanaisistani, Brigitte Bardot ja alimmassa kortissa taasen yksi lempieläimistäni, lepakko.
maanantai 21. helmikuuta 2011
"Mitä tehdä" ja "What's love got to do with it" ynnä muita kysymyksiä.
Löysin kortin, mitä teen?
Kirjoita siihen tekstiä, tai piirrä vaikka kuva. Osa korteista on osittain kirjoitettu valmiiksi, joten voit vain lisätä puuttuvat sanat - trallallaa, kuinka helppoa ja yksinkertaista! Kortistahan löytyy valmiiksi sekä osoitetiedot että postimerkki, eli laatikkoon vaan ja avot.
Voinko ihan näin niinku muutenkin vaan lähettää kortteja?
Kyllä voit. Osoite on: Kosti Portti / Poste Restante / 00560 Helsinki.
Mitä kortteihin sitten voin kirjoittaa?
Kuten engelsmanni sanoisi, niin "It's up to you". Voit kirjoittaa ja piirtää mitä ikinä mieleen nyt sattuukaan tulemaan.
Kirjeet?
Kyllä. Myös sellaisen voit lähettää, jos se tuntuu korttia luontevammalta ratkaisulta. (Etenkin jos, kost. huom.)
Ja kaikkiko ne julkaistaan sitten täällä?
Juurikin näin. Katsellaan asiaa sitten uudestaan jos tulee jotain radikaaleja ääritapauksia.
Elämän tarkoitus? Kumpi oli ensin, muna vai kana? Kuka keksi rakkauden?
En lukitse vastaustani minkään edellämainitun suhteen. Voit tottakai mm. näistä aiheista kirjoitella mielipiteitäsi, niin voimme sitten jakaa ajatuksia keskenämme.
Kirjoita siihen tekstiä, tai piirrä vaikka kuva. Osa korteista on osittain kirjoitettu valmiiksi, joten voit vain lisätä puuttuvat sanat - trallallaa, kuinka helppoa ja yksinkertaista! Kortistahan löytyy valmiiksi sekä osoitetiedot että postimerkki, eli laatikkoon vaan ja avot.
Voinko ihan näin niinku muutenkin vaan lähettää kortteja?
Kyllä voit. Osoite on: Kosti Portti / Poste Restante / 00560 Helsinki.
Mitä kortteihin sitten voin kirjoittaa?
Kuten engelsmanni sanoisi, niin "It's up to you". Voit kirjoittaa ja piirtää mitä ikinä mieleen nyt sattuukaan tulemaan.
Kirjeet?
Kyllä. Myös sellaisen voit lähettää, jos se tuntuu korttia luontevammalta ratkaisulta. (Etenkin jos, kost. huom.)
Ja kaikkiko ne julkaistaan sitten täällä?
Juurikin näin. Katsellaan asiaa sitten uudestaan jos tulee jotain radikaaleja ääritapauksia.
Elämän tarkoitus? Kumpi oli ensin, muna vai kana? Kuka keksi rakkauden?
En lukitse vastaustani minkään edellämainitun suhteen. Voit tottakai mm. näistä aiheista kirjoitella mielipiteitäsi, niin voimme sitten jakaa ajatuksia keskenämme.
Taustatietoa minusta eli Kostista
Posti on ainoa ystäväni. Kyseinen ystävä ei valitettavasti viime aikoina ole väläytellyt kuin huonompia puoliaan, eli laskuja ja postimyyntimainoksia. Ja sain minä kerran Hesburger-alennuskuponkejakin. Siitäpä se idea sitten lähti.
Matkustin kerran nuoruudessani Berliiniin kahdesta syystä. Ensimmäinen syistä olivat maukkaat saksalaishenkiset makkarat. Toinen syy taisi muistaakseni olla ensimmäinen kirjeenvaihtoystäväni, Gertrud nimeltään. Sen reissun jälkeen elämäni on asettunut aloilleen. Nykyään elän pakastimessa olevilla makkaravarannoillani sekä janoan uusia kirjeitä tai kirjeenvaihtoystäviä. Olen kirjeharrastukseni kanssa ollut sangen avaramielinen ja kokeilunhaluinen; kirjeenvaihtoilmoituksissani, joita olen tehtaillut vuosien varrella useampia, olen hyödyntänyt kaikki vetävät mainoskikat kuten "kuva ois kiva" ja "vastaan kaikille". Paremman puutteessa olen myös toisinaan kokeillut, miltä tuntuu lähettää kirjeitä itselleen.
Eräänä päivänä löysin itselleni yhden intohimon lisää, askartelun. Sisimmässäni olenkin paperisilppua ja liimapuikkoja rakastava taiteilija. En silti ole hylännyt vanhoja intohimojani, eli postimerkkejä- ja leimoja. On se Gertrudkin aina välillä mielessäni, aika paljonkin toisinaan. Olisi kiva, jos joskus löytäisin itselleni kumppanin, joka ymmärtäisi minua ja minun arvomaailmaani. Joka on uskomaton. Ainoa ystäväni on koirani Valdemar, joka nuolee postimerkkini puolestani. Postin lisäksi siis, kuten mainitsin jo tämän kirjoituksen alussa (Posti siis on toinen ainoa ystäväni, Valdemar ei nuole postejani. Paitsi toisinaan. Se on paha tapa, mutta annan sen anteeksi, sillä koirani on minulle hyvin rakas).
Olen iltaisin kynttilän valossa tehnyt postitaidettani ja siemaillut lasillisen piimää kirjoitellessani kortteja. Hienoimmat ja arvokkaimmat teokseni sinetöin sormuksellani sekä kynttilän vahalla ja sen jälkeen laitan ne pieneen tammipuiseen rasiaan, jota pidän sänkyni alla kuumavesipulloni ja äitini nukkekokoelman välissä. Siellä ne ovat turvassa. Mutta on myös muitakin kortteja, jotka ovat minulle yhtä tärkeitä. Ne eivät kuitenkaan saa yhtä erityislaatuista korttitraditiota, kuin ne kaikista rakkaimmat. Siis tietenkin kaikki korttini ovat minulle kuin omia lapsiani. En kuitenkaan jaa niille tuumaakaan makkaroistani. Ehkäpä saatan suhauttaa hieman omaa parfyymiänikin intiimimpiin kirjeisiin, vanhoina hyvinä aikoina tavattiin tehdä niin.
Olette ehkä tähän mennessä alkaneet miettimään, mikä ensimmäisessä kappaleessa mainitsemani idea oikein on. Voin kertoa sen teille, jos lupaatte pitää salaisuuden. Idea liittyy lintuihin. Ja toukokuuhun. Mutta haluaisin kuitenkin vielä taustoittaa hieman tätä pian elämäntarkoituksekseni muotoutunutta ajanviettoani. Olin lapsuudessani innokas lintupoika, harrastin kirjekyyhkyjen kouluttamista. Vähitellen itse kirjeet alkoivat valloittaa yhä suuremman osan lintuharrastuksestani. Linnut eivät tottele täysin minua, en voi ilmaista syvimpiä tuntojani niiden kautta. Ne osaavat vain imeskellä talipalloja, kirjeet sen sijaan saivat tunteeni uimaan sulavasti musteessa.
Tämä kaikki palasi mieleeni, kun Hesburger-alennuskupongit laskeutuivat eräänä tammikuisena tiistaiaamuna postiluukustani alas. Kupongeilla olisi saanut roiman alennuksen kanahampurilaisista. Itsehän en tosin syö ollenkaan lintujen lihaa, se tuntuisi kuin söisin itseäni. Mutta se kana pisti lapsuuden muistot liikkeelle, koska pakko hieman kehuskella, mutta oli se yksi merkkipaalu lapsuudessani, kun sain koulutettua naapurin kesykanan viestilinnuksi. Siihen kiteytyvät elämäni saavutukset, voin kai hyvällä omallatunnolla sanoa olevani oman elämäni sankari. Siinä se idea sitten kiteytettynä olikin, "me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmiin katsotaan", myös minä, Kosti Portti.
Matkustin kerran nuoruudessani Berliiniin kahdesta syystä. Ensimmäinen syistä olivat maukkaat saksalaishenkiset makkarat. Toinen syy taisi muistaakseni olla ensimmäinen kirjeenvaihtoystäväni, Gertrud nimeltään. Sen reissun jälkeen elämäni on asettunut aloilleen. Nykyään elän pakastimessa olevilla makkaravarannoillani sekä janoan uusia kirjeitä tai kirjeenvaihtoystäviä. Olen kirjeharrastukseni kanssa ollut sangen avaramielinen ja kokeilunhaluinen; kirjeenvaihtoilmoituksissani, joita olen tehtaillut vuosien varrella useampia, olen hyödyntänyt kaikki vetävät mainoskikat kuten "kuva ois kiva" ja "vastaan kaikille". Paremman puutteessa olen myös toisinaan kokeillut, miltä tuntuu lähettää kirjeitä itselleen.
Eräänä päivänä löysin itselleni yhden intohimon lisää, askartelun. Sisimmässäni olenkin paperisilppua ja liimapuikkoja rakastava taiteilija. En silti ole hylännyt vanhoja intohimojani, eli postimerkkejä- ja leimoja. On se Gertrudkin aina välillä mielessäni, aika paljonkin toisinaan. Olisi kiva, jos joskus löytäisin itselleni kumppanin, joka ymmärtäisi minua ja minun arvomaailmaani. Joka on uskomaton. Ainoa ystäväni on koirani Valdemar, joka nuolee postimerkkini puolestani. Postin lisäksi siis, kuten mainitsin jo tämän kirjoituksen alussa (Posti siis on toinen ainoa ystäväni, Valdemar ei nuole postejani. Paitsi toisinaan. Se on paha tapa, mutta annan sen anteeksi, sillä koirani on minulle hyvin rakas).
Olen iltaisin kynttilän valossa tehnyt postitaidettani ja siemaillut lasillisen piimää kirjoitellessani kortteja. Hienoimmat ja arvokkaimmat teokseni sinetöin sormuksellani sekä kynttilän vahalla ja sen jälkeen laitan ne pieneen tammipuiseen rasiaan, jota pidän sänkyni alla kuumavesipulloni ja äitini nukkekokoelman välissä. Siellä ne ovat turvassa. Mutta on myös muitakin kortteja, jotka ovat minulle yhtä tärkeitä. Ne eivät kuitenkaan saa yhtä erityislaatuista korttitraditiota, kuin ne kaikista rakkaimmat. Siis tietenkin kaikki korttini ovat minulle kuin omia lapsiani. En kuitenkaan jaa niille tuumaakaan makkaroistani. Ehkäpä saatan suhauttaa hieman omaa parfyymiänikin intiimimpiin kirjeisiin, vanhoina hyvinä aikoina tavattiin tehdä niin.
Olette ehkä tähän mennessä alkaneet miettimään, mikä ensimmäisessä kappaleessa mainitsemani idea oikein on. Voin kertoa sen teille, jos lupaatte pitää salaisuuden. Idea liittyy lintuihin. Ja toukokuuhun. Mutta haluaisin kuitenkin vielä taustoittaa hieman tätä pian elämäntarkoituksekseni muotoutunutta ajanviettoani. Olin lapsuudessani innokas lintupoika, harrastin kirjekyyhkyjen kouluttamista. Vähitellen itse kirjeet alkoivat valloittaa yhä suuremman osan lintuharrastuksestani. Linnut eivät tottele täysin minua, en voi ilmaista syvimpiä tuntojani niiden kautta. Ne osaavat vain imeskellä talipalloja, kirjeet sen sijaan saivat tunteeni uimaan sulavasti musteessa.
Tämä kaikki palasi mieleeni, kun Hesburger-alennuskupongit laskeutuivat eräänä tammikuisena tiistaiaamuna postiluukustani alas. Kupongeilla olisi saanut roiman alennuksen kanahampurilaisista. Itsehän en tosin syö ollenkaan lintujen lihaa, se tuntuisi kuin söisin itseäni. Mutta se kana pisti lapsuuden muistot liikkeelle, koska pakko hieman kehuskella, mutta oli se yksi merkkipaalu lapsuudessani, kun sain koulutettua naapurin kesykanan viestilinnuksi. Siihen kiteytyvät elämäni saavutukset, voin kai hyvällä omallatunnolla sanoa olevani oman elämäni sankari. Siinä se idea sitten kiteytettynä olikin, "me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmiin katsotaan", myös minä, Kosti Portti.
Minä.
Minä olen Portti.
Kosti Portti.
En ikinä saa postia.
Se on vääryys.
Ainakin minun mielestäni. Jos myös Sinä olet sitä mieltä, ettei kenenkään pitäisi jäädä postitta, auta minua.
Ja mitä se auttaminen sitten tarkoittaa käytännössä?
Noh, minäpä kerron. Askartele/taiteile minulle kortti. Tai, jos löydät kortteja jotka ilahduttaisivat minua, niin lähetä ne minulle! Koska nyky-yhteiskunta on menossa huonoon ja laiskaan suuntaan (toista se oli minun nuoruudessani...), tein myös itse kortteja valmiiksi. Minä myös kirjoitin ne kortit, ainakin suurimmilta osin. Ja laitoin merkitkin. Omin pienin kätösin.
Olen aina kauppareissuillani kantanut vasemmassa povitaskussani mukana muutamia tekemiäni kortteja, joita olen sujautellut sinne tänne. Löysitkö Sinä sen? Jos löysit täytä ihmeessä kirje loppuun ja lähetä tuntemuksesi minulle!
Se merkitsisi minulle niin paljon. Ja varmasti myös Sinullekin. Iloa arjen keskelle. Rauhaa maailmaan. Kaikille hyvää mieltä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
