Taustatietoa minusta eli Kostista

Posti on ainoa ystäväni. Kyseinen ystävä ei valitettavasti viime aikoina ole väläytellyt kuin huonompia puoliaan, eli laskuja ja postimyyntimainoksia. Ja sain minä kerran Hesburger-alennuskuponkejakin. Siitäpä se idea sitten lähti.

Matkustin kerran nuoruudessani Berliiniin kahdesta syystä. Ensimmäinen syistä olivat maukkaat saksalaishenkiset makkarat. Toinen syy taisi muistaakseni olla ensimmäinen kirjeenvaihtoystäväni, Gertrud nimeltään. Sen reissun jälkeen elämäni on asettunut aloilleen. Nykyään elän pakastimessa olevilla makkaravarannoillani sekä janoan uusia kirjeitä tai kirjeenvaihtoystäviä. Olen kirjeharrastukseni kanssa ollut sangen avaramielinen ja kokeilunhaluinen; kirjeenvaihtoilmoituksissani, joita olen tehtaillut vuosien varrella useampia, olen hyödyntänyt kaikki vetävät mainoskikat kuten "kuva ois kiva" ja "vastaan kaikille". Paremman puutteessa olen myös toisinaan kokeillut, miltä tuntuu lähettää kirjeitä itselleen.

Eräänä päivänä löysin itselleni yhden intohimon lisää, askartelun. Sisimmässäni olenkin paperisilppua ja liimapuikkoja rakastava taiteilija. En silti ole hylännyt vanhoja intohimojani, eli postimerkkejä- ja leimoja. On se Gertrudkin aina välillä mielessäni, aika paljonkin toisinaan. Olisi kiva, jos joskus löytäisin itselleni kumppanin, joka ymmärtäisi minua ja minun arvomaailmaani. Joka on uskomaton. Ainoa ystäväni on koirani Valdemar, joka nuolee postimerkkini puolestani. Postin lisäksi siis, kuten mainitsin jo tämän kirjoituksen alussa (Posti siis on toinen ainoa ystäväni, Valdemar ei nuole postejani. Paitsi toisinaan. Se on paha tapa, mutta annan sen anteeksi, sillä koirani on minulle hyvin rakas).

Olen iltaisin kynttilän valossa tehnyt postitaidettani ja siemaillut lasillisen piimää kirjoitellessani kortteja. Hienoimmat ja arvokkaimmat teokseni sinetöin sormuksellani sekä kynttilän vahalla ja sen jälkeen laitan ne pieneen tammipuiseen rasiaan, jota pidän sänkyni alla kuumavesipulloni ja äitini nukkekokoelman välissä. Siellä ne ovat turvassa. Mutta on myös muitakin kortteja, jotka ovat minulle yhtä tärkeitä. Ne eivät kuitenkaan saa yhtä erityislaatuista korttitraditiota, kuin ne kaikista rakkaimmat. Siis tietenkin kaikki korttini ovat minulle kuin omia lapsiani. En kuitenkaan jaa niille tuumaakaan makkaroistani. Ehkäpä saatan suhauttaa hieman omaa parfyymiänikin intiimimpiin kirjeisiin, vanhoina hyvinä aikoina tavattiin tehdä niin.

Olette ehkä tähän mennessä alkaneet miettimään, mikä ensimmäisessä kappaleessa mainitsemani idea oikein on. Voin kertoa sen teille, jos lupaatte pitää salaisuuden. Idea liittyy lintuihin. Ja toukokuuhun. Mutta haluaisin kuitenkin vielä taustoittaa hieman tätä pian elämäntarkoituksekseni muotoutunutta ajanviettoani. Olin lapsuudessani innokas lintupoika, harrastin kirjekyyhkyjen kouluttamista. Vähitellen itse kirjeet alkoivat valloittaa yhä suuremman osan lintuharrastuksestani. Linnut eivät tottele täysin minua, en voi ilmaista syvimpiä tuntojani niiden kautta. Ne osaavat vain imeskellä talipalloja, kirjeet sen sijaan saivat tunteeni uimaan sulavasti musteessa.

Tämä kaikki palasi mieleeni, kun Hesburger-alennuskupongit laskeutuivat eräänä tammikuisena tiistaiaamuna postiluukustani alas. Kupongeilla olisi saanut roiman alennuksen kanahampurilaisista. Itsehän en tosin syö ollenkaan lintujen lihaa, se tuntuisi kuin söisin itseäni. Mutta se kana pisti lapsuuden muistot liikkeelle, koska pakko hieman kehuskella, mutta oli se yksi merkkipaalu lapsuudessani, kun sain koulutettua naapurin kesykanan viestilinnuksi. Siihen kiteytyvät elämäni saavutukset, voin kai hyvällä omallatunnolla sanoa olevani oman elämäni sankari. Siinä se idea sitten kiteytettynä olikin, "me ollaan sankareita kaikki, kun oikein silmiin katsotaan", myös minä, Kosti Portti.